sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Kuinkas sitten kävikään

Nyt jo aikoja sitten Suomeen asettuneena ja ikiaikaisia tuttavia tavanneena saan tosi usein kuulla sen saman: "miksi sä lopetit sun blogin?"

Niin. Sitä aina joskus mietin itsekin. En tosin ikinä tajunnut, kuinka moni meidän elämästämme lukikaan. Lukijat tulivat jotenkin vähän vahingossa ja olivat joskus ihan kauhistuksenkin kohde.  Jos kirjoitin jotain vähänkään kriittistä, pelotti vähän, että voi ei. Isäni kuoli ennen kuin tämä sosiaalinen media oikein räjähti käsiin, mutta sanoi jotenkin hyvin, että "onko se koko elämä pakko levittää koko maailmalle"? Olisipa hän saanut elää ja lukea elämästämme Kiinassa, todennäköisesti myös kokea vierailujen muodossa. Tajunnut sen dilemman yksityisen ja julkisen välillä. Helppouden ja vaikeuden. Olisiko mieli muuttunut? En osaa sanoa.

Palaan yhä joskus vanhoihin postauksiin, tämä on vähän kuin valokuva-albumimme. Mietin, että koska me oikein oltiinkaan Huangshanissa, oliko se vuosi 2013 vai 2014. Minä en ole koskaan yksityiselämässäni ollut kovinkaan järjestelmällistä tyyppiä (kuten idolini Monica Frendeissä), koska työminäni on aina ollut yhtä aikataulua. Hämmästyksekseni huomaan, että koko elämästämme kiinavuotemme ovat ylivoimaisesti parhaiten dokumentoitu juttuineen ja kuvineen. Ne lasten vauva-albumit ovat yhä edelleen puolillaan odottamassa kuvia ja laatikko on täynnä niitä kuvia liimaamista odottamassa. Äitini järkkäämästä ikimuistoisesta Pariisin reissusta ei varmaan koskaan olisi syntynyt kirjaa ilman Ellaa.

Jos jostain, olisi varmaan tosi kovasti kaivattu blogia paluumuutosta. En siinä sitten sitä oikein pystynyt kirjoittamaan. Ja kun nyt aikaaaa sitten HS julkaisi juttunsa aiheesta, niin saipa se melkoisen kökkömyrskyn keskusteluissa aikaan. Opiskelija ei ollut paluumuuttaja ja expatit nyt kuulemma muutenkin elävät omassa kuplassaan kermaperseinä, kaikki kultatarjottimelle tuotuna, eivätkä voi sanoa aiheesta yhtään mitään.


Voi, minulla olisi ollut paljon sanottavaa, mutta lamaannuin silloin jo aikaa sitten. Käytyämme Kiinassa uudelleen syksyllä 2015 olimme ensinnäkin aikalailla rikki koko porukka ja kun sain elämämme kannalta aika vaikuttavalta taholta palautetta siitä, että olen sosiaalisessa mediassa "leveillyt elämällämme ja haukkunut kiinalaisia", niin menin jotenkin aivan sokkiin ja päätin lopettaa kirjoittamisen kokonaan. Ja lopetinkin. Tajusin internetin raadollisuuden. Ihmisten, joiden ei olisi pitänyt päästä lukemaan päivityksiäni tietyissä some-kanavissa, saivat ne tietoonsa muuta kautta.


Tietenkin. Ja superpositiiviseksi tarkoittamani kääntyi heillä puskaradion kautta perusnegatiiviseksi. Ja kärsiä sai ensisijassa ihan joku muu kuin minä. Opin hyvin, hyvin varovaiseksi.

Tuosta paluusta minun olisi pitänyt kirjoittaa: marraskuusta, pimeydestä, kaaoksesta, puoliso yhä  Kiinassa, kaikesta uudesta, töykeydestä, hymyttömyydestä... Töiden etsimisestä, kun olet "ai jaa, siis sä et ollut varsinaisesti töissä siellä Kiinassa, mitä sä sitten teit kaiket ajat?" -tilanteessa. Siitä toivottomuudesta Suomessa, joka vallitsi kun palasimme. Ja taas toisaalta, kaikesta siitä aivan ihanasta ja hyvästä, joka suorastaan hyökkäsi päin naamaa! Puhdas ilma, puhdas ruoka valikoimineen, loistavat opet ja hyvä koulu, oma koti, mökki, Saaristomeri….



Jos löydät tämän yhtäkkisen postaukseni, niin kiva jos laittaisit kommentin. Jatkan ehkä kirjoittamista, jos koen, että joku muukin kuin minä siitä jotain saa. Olen myös tajunnut, että voihan tälle alustalle kirjoittaa myös julkaisemmatta sitä "koko maailmalle" noin niinkuin isäni mietti. Minusta oli tosi mahtavaa, että te lukijat kuljitte kanssani arjen kommellukset Kiinassa. Katsotaan jatketaanko matkaa täällä Suomessa. En lupaa, mutta nyt kirjoitin :)

Marita






sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Aika aikaansa kutakin

Erään tietyn tahon kautta saamani palautteen perusteella päätin, että tämä on nyt tässä. Eipä minulla nyt kauheasti sanottavaa enää olekaan. Muutaman asian haluaisin kuitenkin tuoda esiin.

Olen aina pyrkinyt tuomaan tähän blogiin aivan tavallista perhe-elämää. Ainoa syy, että aloin tätä julkista päiväkirjaa kirjoittamaan, oli täydellinen vertaistuen puute. Saimme lähettävältä työnantajalta 6 h kulttuuriperehdytyksen, joka olikin aivan upea ja ammensin siitä kaikki kiinavuotemme!

Emme me, kuten kukaan muukaan, saaneet minkäänlaista ohjeistusta, tukea, neuvoa yms. sopeutumisessa vieraaseen kulttuuriin, noin käytännön elämässä. Ei kai kukaan sellaista odotakaan? Ei lapsille kukaan järjestänyt koulua, ihan itse se piti hankkia. Ei kukaan järjestänyt asuntoa, itse piti hankkia. Meidät pudotettiin perheenä kuin laskuvarjolla keskelle erämaata. Ryhtykää siitä nyt sitten ja mehän ryhdyimme. Ja minä päätin kertoa siitä muille vastaavaan tilanteeseen joutuville.

En minä voi sanoa, ettei se olisi ollut hankalaa. Enkä voi sanoa, ettei se tosiasia, että olimme suomalaisen yrityksen komennuksella olisi helpottanut elämäämme. Tottakai se helpotti ja vaikutti kaikkeen. Tuskinpa me muuten olisimme jättäneet suomalaista elämäämme. Voin käsi sydämellä sanoa, ettei nykyinen expat-elämä ole mikään kultakaivos tai luksuselämä. En ole ikinä halunnut luoda mielikuvaa, jossa ulkomailla elettäisiin jotenkin leveästi. Upeaa ja kiinnostavaa se on ollut ja perheelle mieletön mahdollisuus, iso kiitos siitä!

 Olen tietenkin onnellinen myös siitä, että olen hyvin tehdyn työn Radical Design Weekin ja myöhemmin Suomi-koulun kautta onnistunut luomaan verkostoja, alunperin itselleni täysin vieraassa miljoonakaupungissa. Ja suomalaisena yllätyn, että minut muistetaan ja tunnetaan yhä ja halutaan tuoda jotain ekstraa, kuten vaikka täpötäydessä ravintolassa mahtavalla näköalalla varustettu pöytä. Ja nimenomaan siksi, että MINÄ itse tein jotain todellakin hyvin. Ei siksi, missä seurueessa olen. Ei tärkeää, mutta asian kannalta kriittistä.

Olen varmasti suhtautunut joskus (useimmiten) kanssakiinalaisiimme sarkastisesti. Kyllä, he ovat joskus hassuja. Samalla tavalla olen sietänyt osoittelua, lastemme valokuvaamista, hiuksien koskettelua, törkeyksiä jne. Me olemme heidän mielestään ihan aina hassuja. Ikinä, en ikinä, ole halunnut haukkua tai alentaa minua auttaneita kiinalaisia, esim. kaikki autonkuljettajamme ja ayimme ovat aina osoittautuneet upeiksi ja täysin luottamuksen arvoisiksi, esim. lastemme kuljettamisessa. Minulla ei ole moitteen sanaa.

Kysyessäni tietyllä foorumilla osoitetta yhteen tiettyyn paikkaan, jonka muistan olevan jossain Pudongissa, mieluiten kiinaksi, koska "uusi kuljettaja on neuvoton", en mielestäni sano kuljettajaa huonoksi tai tyhmäksi, vaan yhtälailla kanssani neuvottomaksi siitä, missä paikka ehkä olisi. Pyydän neuvoa meille molemmille, jos joku ehkä tietäisi. Jos tämä nyt tulkittiin kuljettajan haukkumiseksi, olen pahoillani. Hoidimme homman ilman "neuvottomuutta" huumorilla ja hyvillä mielin kaksi viikkoa aina kun yhdessä pääsimme kulkemaan. Tuskin kuljettaja meitä olisi kentällä halannut, jos olisimme ihan kamalia olleet...

Meillä oli ihana kahden viikon loma Shanghaissa yhtenä perheenä. Ihan tavallisesti ja muutamia päiviä kuljettajankin avustamana!

Toivotan kaikille oikein ihanaa loppuvuotta ja kiitän kaikkia lukijoita näistä vuosista! Suomi-koulun nettisivuilta löytyy lisää mielenkiintoisia blogeja elämästä Shanghaissa!


sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Mengting ja me

En ole tainnut aiemmin kirjoittaakaan tästä:

Meillä on lukuvuonna 2015-2016 Jyväskylän yliopistosta kummiopiskelija, Mengting. Hän on kotoisin Xi'Anista ja opiskelee Jyväskylän yliopistossa englantia ja venäjää. Ja näköjään myös suomea - niin uskomatonta on hänen edistymisensä!

Mengting osallistui kanssamme Kortepohjan lauantai-kouluun lokakuun alussa. Makkaranpaisto oli Mengtingille näköjään mieluisempaa kuin Eerolle.


Tai Tai sai sen sijaan nauttia Mengtingin uskomattomista retkieväistä! Kuka muka on aikaisemmin syönyt Köhniön Järvellä kiinalaisittain maustettuja simpukoita, aivan uskomattoman hyviä? Käsi pystyyn? Ei kukaan! Minä tarjoilin Kabanossia ja aivan liian vahvaa teetä termospullosta omalle porukalle :) Kukaan muukaan ei uskaltanut maistaa "Mennin" tarjoomuksia, ne hölmöt!!! No, eipä haitannut. Kuka voi kieltäytyä uskomattoman hyvistä simpukoista, hyvin valmistettuna??? Kylläpä maistui sen Kabanossin sijaan!


Menni on erikoisen ihastunut Eeroon! 



Olen saanut ihmeellisen paljon ihmettelyä ja jopa kritiikkiä siitä, että suhtaudun melkoisen intohimoisesti siihen, että lapsemme saisivat säilytettyä edes osan mandariinikiinasta kielenä ja suuren osan kiinalaisuudesta osana heidän elämäänsä.

"Miten sä jaksat?" "Ai, onko joku tuollainen mahdollista?" "No, niillä nyt sit unohtuu se, ei meillä xx-kaupungissa ole mitään mahdollisuuksia ylläpitää jotain kiinaa...", "Ei kai se ole edes mahdollista?" "Se nyt sitten vaan jää"...

Ehkä olin riittävän lyhyen aikaa Kiinassa? Ehkä sitten osaan jotenkin muka nähdä tulevaisuuteen? Olenko muka ainoa suomalainen, joka ajattelee kolmen vuoden mandariininopinnot uskomattomana pääomana? Sen, että molemmat tytöt tekivät HSK 2:n lähes täysillä pisteillä ja 3. olisi varmaan mennyt läpi, jos olisi ehditty tehdä? Eero ei tehnyt testiä, mutta taas kahden viikon aikana Kiinassa hän oli uskomaton ilmaisupankki minulle, jonka päähän ei taida mahtua pysyvästi mitään. "Äiti, etkö sä osaa kysyä tietä edes vessaan? Se on: "Wo ke yi qu shi shou jian ma?" Ja kyllä, minäkin "puhuin" kiinaa ja paljon, oli ihanaa, miten se palasikaan päähän, kun kieltä pääsi taas käyttämään!

Jos olisimme ollet Ranskassa tai Espanjassa? Tai Saksassa? Olisiko porukka yhtä ihmeissään siitä, että haluan säilyttää lasten kielitaidon?

Mengting on meillä 100 % vain ystävänä! Haluamme auttaa ja olla läsnä hänen suomalaisessa elämässään! Hän ei ole meillä kiinanopena, vaan isosiskona, kuten hän itse haluaa. Olen ihastunut siitä, että hän pyrkii puhuman lapsille vain ja ainoastaan kiinaa.

Mengtingin tuliaiset meiltä Shanghaista: 5,5, kg kiinalaista sapuskaa (kuvassa ei ole läheskään kaikki)! Mennin poikaystävä lähetti paketin Xi'Anista ja me toimme mm. kaiken tämän Suomeen.


Lapset osallistuvat myös "oman äidinkielen opetukseen" koulun puolesta. Tämä on tietenkin Jyväskylän kaupungilta uskomattoman hieno panostus. Ihan turhaan aikaisemmin dissassin. Ainoa ongelma on se, että opetus tapahtuu iltaisin ja se on pois muusta harrastamisesta. Se ei haittaisi, ellei opetuksen sisältö olisi niin helppoa. Lapset ovat toistaiseksi ryhmässä "suomi vahvempi kieli" ja se on osoittautunut lähinnä värien ja lukusanojen opetteluksi ja askarteluksi. Kukaan muu ryhmässä ei puhu yhtään kiinaa, he ovat suomalaisia, Kiinasta adoptoituja tyttöjä, joille vanhemmat ovat halunneet kiinankielisen kulttuurin opetuksen - upea juttu sinänsä!.

Ella ja Emilia  ovat täydellisen turhautuneita, mutta en ole vielä ottanut kantaa mihinkään, koska Eero kuitenkin tykkää ryhmästä (kun se ei vaadi yhtään mitään). Yksi Ellan ikäinen suomalainen tyttö kuitenkin vanhempien pyynnöstä jo siirrettiin natiivien ryhmään. Tämä liike on pakko tehdä heti loman jälkeen. Jos Eero ei pääse ko. ryhmään, niin mieluummin sitten hänen osaltaan kiina jääkööt, jos ei yksin suostu menemään tyttöryhmään. Natiiviryhmässä sitten varmasti jo työtäkin riittää! Mengtingin palkkaan sitten Eerolle opeksi, jos hän vain suostuu :)

maanantai 19. lokakuuta 2015

Besser WISS:eilyä ja suuria tunteita

Perjantaina aloitimme viikonlopun kaverimaratonin vierailulla WISS-koululle.

Eerolla oli oikein suunniteltua ohjelmaa! Eeron 3. luokan ihastuttava ope, Ms. Cindy, opettaa nyt 1. luokkaa ja tarvitsi kipeästi jotakuta kokeneempaa opastamaan ekaluokkalaisia portfolion kokoamisen saloihin. Onneksi paikalle riensi Super-Eero! Ihmettelimme hetkisen yhdessä ilmaisua "huomenta". Kun sen painottaa ulkomaalaisen lausumana, sehän kuulostaa ihan kiinalta: huoo-men-taa. Sitten jätin Eeron luokan kanssa ja lähdin koululle kuluttamaan aikaa. Ihan jokaisella nurkalla tuli vastaan tuttu: rehtoreita, opettajia, oppilaita, henkilökuntaa... Jopa aikanaan Eeron kanssa 1. luokalla olleet tytöt tervehtivät tuttuun tapaan: "Hi Eero's mum". Aivan liikuttavaa. Kun kuljin yhden luokan ohi, sisällä alkoi hihkunta: "looook, Eero must be here!!!"



Eero ja Ms. Cindy - "should we go lame or super cool? - super cool!!!"

Ms. Cindylta sai kuulemma aina tällaisen tietynlaisen kirpeän karkin, kun oli saanut kaikki leimat tiettyihin tehtäviin liittyvään korttiin. Cindy toi näitä kotoa Kanadasta lomilla ja karkeista tuli legenda. Eero sai näitä kokonaisen purkillisen kiitokseksi apuopena toimimisesta! ne katosivat nopeasti! Minäkin sain yhden synttärilahjaksi! Purkki tulee luultavasti säilymään suurena aarteena!


Kävimme tietenkin tervehtimässä myös Eeron 2. luokan opea, Mrs. Beaa, joka odottaa vauvaa Emilian 4. luokan open, Mr. Bradleyn kanssa. Ms. Cindy tiettävästi seukkailee edelleen Coach Andyn kanssa. Eivätkä nämä todellakaan ole ensimmäisiä pareja...Eikä ensimmäinen vauva. WISS on melkoinen Love Boat, näemmä. Vink, vink, kaikki sinkkuopet!

Itkussa oli pitelemistä, kun istuskelimme Eeron kanssa kahvilassa ja primary saapui lounaalle. Hyvänen aika sitä ryntäystä! Oli kuin poikani olisi ollut joku pop-tähti :) Eero sanoi, että piirittäjien ja halaajien joukossa oli myös ihan uusia ja tuntemattomia. How are you? Are you back? How come you are here???

Tytöt lähtivät luonnollisesti omille teilleen. Ella pääsi heti heitä Disney Landissa luotsanneen Mr. Greggin oppiin, eli tanssitunnille. Ja vapaaehtoisesti muille tunneille. Emilia samoin. Tyttöjä oli vaikea saada koulusta pois! Whaaat???

Ellaa odotellessa kävimme ex-tempore ja vaivihkaa liimailemassa pienen tervehdyksen Suomi-koulun kaappeihin! Näin loistavalla osaamisella olis pitänyt laittaa enemmänkin jäyniä. Mutta jouduimme vähän anastamaan paperia, tussin ja teipitkin


Perjantaina alkoi myös suuri kaveritreffien maraton. Tai oikeastaan lauantaina. WISS:n jälkeen alkoi kaikessa hyvässä tuntua myös pahalta: olemmekohan nyt ihan viisaita? Revimmekö nyt sitten ne kuuluisat vanhat haavat auki tuomalla lapset tänne ja sanomaan taas hyvästit?

Lauantaina sekä Eero, että Emilia lähtivät jo iltapäivästä yökyläilemään. Ella treffasi kaveriporukkansa sunnuntaina. Sunnuntaina sitten poimin lapsukaisia eripuolilta kaupunkia takaisin hoiviimme, Eero oli jo ennättänyt toisen kaverin luokse. Jännitimme kovasti, millä fiiliksillä moikat sanotaan ja halaukset halataan. Mutta kaikki menikin tosi ihanasti.

Kuva: Corinna Aehrens
Eero ja Ian - Eero siirtyi sujuvasti kyläpaikasta toiseen lennossa...

Alan pikkuhiljaa uskoa pysyvään ystävyyteen! Kiitos Rei, Ian, Sophia, Liam, Daniel, Allison, Jenna ja Alexia! Ja kaikki muutkin koulukaverit, tietenkin! Tämä oli tärkeä paikka ja teitte siitä ikimuistoisen :)

Kiitos tietenkin myös jo samaan aikaan kanssamme lähteneet Roope, Amy ja Matilda! Myös teidät täällä muistetaan! Kuulin tervehdystulvassa kysymyksen: "Where is Roope???" Oletuksella, kun Eero ontäällä, niin tietenkin Roopekin...

torstai 15. lokakuuta 2015

Taitain paluu tavarataivaaseen

Me olemme siis taas Shanghaissa, siitähän se inspiraatio tähän blogiin palaamiseen varsinaisesti lähti.

Tällä kerralla olemme vain kaksi viikkoa ja juuri tällä kerralla jetlag iski koko jengiin pahemmin kuin koskaan. Osasin kyllä jo ounastella sitä unettoman lennon jälkeen. Siis myös lasten osalta käytännössä täysin unettoman. Varsinkin tytöt ovat olleet aivan pihalla, kuin lumiukot.

Onneksi reissun odotukset kohdistuivat alunperinkin vain kahteen asiaan: perheen yhdessäoloon ja lasten kavereiden tapaamiseen. Väsymyksestä huolimatta olimmekin jo sunnuntaiaamuna kolkuttelemassa kavereiden ovia. Rakettiklubi, tuo suomalaisten tukikohta Minhangissa, kuittasi myös meidän vanhempien osalta tapaamiskiintiötä aika hyvin. Ehkä 20 minuutin visiittimme aikana tapasimme kuusi suomalaista. Kun puoliso lähti pakolliseen työreissuun maanantaina, me perheenjäsenet vaivuimme hotellikuolemaan Ascottissa. Ei vaan, toki olemme pyörineet lähialueella, uiskennelleet ja levänneet.

Tänään tartuin todenteolla sen ankaran tehtävän kimppuun, että saamme laukut täyteen myös paluumatkaksi. Tänne tullessa kiloja toivat puolison tuliaiset ja Suomi-kauppaan hankitut jutut. Ascott sijaitsee Huai hai lu:lla, joka on Nanjing lu:n ohella Shanghain vilkkain ostoskatu. Vaikka vanhenen taas huomenna vuodella ja olisin totisesti lahjan ansainnut JA vaikka tuossa alakerrassa muutaman askeleen päässä olisivat sekä Apple, Louis Vuitton, Dolce & Cabbana ja Burberry, ne eivät olleet valintojeni kohteena. En myöskään mennyt feikkimarkkinoille enkä Lujiabang lu:lle, vaikka ostokseni olivatkin rättejä.

Kehtaankohan edes sanoa tätä: Minä menin supermarkettiin ostamaan tiskirättejä, kosteuspyyhkeitä ja kasvonaamioita. How low can you go???


No tämä ei ole ihan koko totuus. Toki menin hankkimaan sinne myös päivittäistavaroita käyttöömme. Mutta uskokaa tai älkää ostin kotiinviemisiksi kolme pakettia tiskirättejä. Nämä ovat aivan ihania! Suomesta saa mikrokuituisia rättejä, mutta ne on yksittäispakattu ja ällöttävän paksuja. Keittiökäytössä ne muuttuvat haiseviksi ja ällöiksi päivissä. Näitä on yhdessä paketissa kymmenen ja ne ovat ihastuttavan ohuita. Köksänopeni Hertha Myllylä opetti keittiörättien keittämisen jalon taidon ja näitä voi keittää vaikka kymmenen kertaa ja avot, taas ne ovat kuin uusia. Lisäksi ne ovat kaikki erivärisiä, näin Vieraana Shanghaissa -Mian opettama rättien käyttötarkoituksenmukainen värikoodaus saa ihan uusia ulottuvuuksia! Miksi en hankkinut näitä muuttokuormaan loppuelämäksi?

Mitäs muuta hankinkaan?

Kauneuteni (hahhaa) salaisuus on kaikki kiinavuodet ollut aivan mahtava tuote, kasvonaamio. Sekin rätin muodossa. Eli yksittäispakattu kuitukankainen systeemi, joka asetellaan naamalle niin, että näyttää Hannibal Lecteriltä. Lisäksi on saatavilla täsmänaamioita silmille. Valikoimissa on myös erilaisiin tarpeisiin olevia naamioita. Kun aamulla herätessä olo ei ole niin kauhean nuorekas, kymmenen minuuttia tällainen naamalla ja vielä tehohoitona silmänaamio "water recycling" tai "tightening and brithening" sen alla, muuttaa tilannetta aikalailla! Saahan näitä Suomestakin, mutta hinta on pikkuisen erilainen ja minusta myös teho on aivan täysin toisenlainen. En löytänyt suosikkimerkkejäni täältä keskikaupungin marketista, joten joudun telemään vielä täsmäiskun Carrefouriin tai vähintään Watsonille.


Lisäksi hankin ihastuttavia yksittäispakattuja kosteuspyyhkeitä. Näitä meillä on Suomessa varmaan jo kilotolkulla, mutta ne ovat ihan lemppareitani. Jaa, etteikö Suomesta saa kosteuspyyhkeitä? Saa. vauvojen peppupyyhkeet ovat ihan mainioita, mutta ne "hajusteettomat" haisevat ihan kamalilta ja hajustetut vielä kamalammilta. Nämä vihreät ovat tuoksultaan "vihreä tee" ja aivan mielettömän ihania. Just hyvän kokoisia käsien pikapesuun autossa tai muuten reissussa. Sephoran kosteusvoide "vihreä tee" tuoksuu samalta ja kuuluu myös niihin asioihin, joita aion hamstrata taas kotiin Suomeen.



Olenhan mä nyt ihan hassu, kun tällaisia juttuja ostelen Suomeen.

No, totuuden nimissä, kävin myös Lujiabang Lu:lla viemässä vaatteita korjattavaksi ja tilasin muutaman uuden rytkynkin.

Mutta tunnen niiiiin syvää vastenmielisyyttä esim. feikkimarkkinoille menemistä kohtaan, että pystyn siihen kerran tämän reissun aikana ja kerään siihen vielä sappea ja sisua. Siellähän myydään siis myös ihan hyviä juttuja, minulla on mm. yksi suosikkikorukauppa Nanjing lu:n feikeillä, samoin meikkejä ja kynsilakkoja sieltä saa ihan mainiota laatua. Lisäksi feikeiltä saa todella hyviä farkkuja - ihan ilman labeliakin. Ja onhan se pakko sanoa, että ne feikkimarkkinoiden hupparit ja T-paidat ovat ihan loistavaa laatua useimmiten, kun paikat oppii. Kestävät pesua ja käyttöä tuhat kertaa paremmin kuin vaikkapa kolme kertaa kalliimmat GAP -hupparit. Laukut ja lompakot kannattaa jättää kojuihin ja takahuoneisiin.

Nyt lähdemme tyttöjen kanssa jatkamaan reissua! Tyttöjen kampaaja ja kaikkien hierontajuttuja suunnitteilla. Lisäksi käväisemme tutussa Delissä hakemassa loistoainekset hyvään illalliseen, jonka Heikki lupasi kokkailla!

Huomenna suunta on WISS!

sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Uusi alku, paluu vanhaan

Pohdin todella paljon tämän blogin tilaa ja nykyisyyttä palattuamme Suomeen. En kokenut Kiinassa, enkä koe Suomessakaan tarvetta jakaa yksityiselämääni isolle yleisölle. Tämä blogi syntyi matkapäiväkirjakseni, kun en oikein muuta kanavaa keksinyt. Oli helpompi antaa läheisille osoite, lukekaa täältä. Aika kylmääkin, toisaaalta.  En todellakaan olisi kirjoittanut näitä asioita itselleni muistiin. En ikinä toivonut julkisuutta, enkä sitä ikinä onneksi saanut. Pahin pelkoni oli piikki tilastoissa ja liikenteen lähteenä esim. eräs suosittu äitien keskustelupalsta. Olen ollut valtavan yllättynyt teistä kaikista, täysin ulkopuolisista lukijoista. Minä, joka kirjoitan ihan vaan täyttä tajunnanvirtaa, täällä täynnä kirjoitusvirheitä ja ihmeellisiä ajatuksia. Te olette kirjoittaneet aivan ihania juttuja. Päätin keväällä, että blogi loppuu, kun palaamme Suomeen.

Viikko sitten etsin jotain netistä, rakas Google antoi ensimmäiseksi osumaksi minun blogini. No, lieventävänä asianhaarana se, että etsin erästä asiaa Shanghaista. Mikä pettymys, en ole vuoden bloggaaja, vloggaaja tai tubettaja. Meillä oli kuulemma oikein joku gaala.  Itse asiassa kaikki tällainen  on itselleni se syy pelätä kirjoittamista, mutta kirjoitan silti.

Istuin alas ja kelasin kaikki postaukseni, noin päällisin puolin. En minä todellakaan muistanut Kiotossa käyneeni noissa uskomattomissa paikoissa. En minä muista historiaa, johon perehdyin ennen Hangzhou -postauksia. Luen niitä aivan ihmeissäni ja kyyneleet silmissäni. Missä kaikkialla olenkaan käynyt, mitä ihmettä nähnyt? Minä olen käynyt Japanissa!!!!

Päätin tästä syystä jatkaa tätä blogia, satunnaisesti. Lukijoista tuskin on jäljellä enää ketään, mutta onhan tämä melkoinen päiväkirja elämästä. Meillä on kiinalainen kummiopiskelja Mengting ja ajattelin, että voisin kirjoittaa tavallaan hänen näkökulmastaan. Olla opiskelijana Suomessa? Toisaalta lapset putosivat aika kummalliseen ja ihanaan, niin pehmeään ja suloiseen suomalaiseen kouluun. Se on niin erilaista ja ymmärtävää. Ei vaikeampaa, muttei helpompaakaan, kokonaisuudessaan. Nelosluokkalainen kysyy minulta, mitä on oppiaine nimeltä religion? Seiskaluokkalainen ei voi tajuta, että luokkalaiset eivät tiedä, mitä on algebra. Kasiluokkalainen  pettyy saadessan 10 - enkusta, koska ei tajunnut kokeessa käyttää kirjassa mainittua sanaa, vaan toista, synonyymiä. Minä rakastan Wilmaa, se on minulla puhelimessa appina (vai appsina?), Klikkailen näkyviin tyttöjen plussat ja Eeron siniset "poikien plussat" ;), reaaliaikaisena. Suomalainen koulu on suvaitseva ja upea!

Minä rakastan kirjoittamista ja huomaan tämän kanavan olevan se kaikkein mukavin tapa ilmaista itseäni ja tallentaa se jonnekin muistin syövereihin. Ostin joskus valokuva-albumin ja mietin, että järjestän lasten elämät tuohon, kommenttien kera. Albumissa on liimattuna neljä sivua kuvia.  Osaan melkoisella varmuudella sanoa, kuka on kuka, mutta en voi mennä vannomaan. Tämä tapahtui joskus äitiyslomien aikaan. Sain varmaan viisi vuotta sitten laatikollisen mummini ja vaarini valokuvia. Teki pahaa heittää roskiin minulle täysin tuntematomien ihmisten kuvia. Tietenkin säästin kaikki tärkeät ja tutut. Jälkeläiseni voivat vaan painaa delete -nappulaa :)

Olkoot tämä blogi sitten se, jonka kohdalla he painavat sitä deletä!


lauantai 1. elokuuta 2015

Kontti koivujen katveessa

Ympyrä sulkeutuu. 

15.8.2012 muuttomiehet veivät meidän valitsemamme, meille ne tärkeät tavarat kotiovesta ulos ja kohti Shanghaita, hyppyä aikalailla tuntemattomaan. Pelotti aika hemmetisti, pakko myöntää näin jälkeenpäin. Silloin se tuntui aivan mahdottomalta ja kamalalta elämänmuutokselta, vaikkakin kaikki tosiasiat siihen kannustivatkin. Ja upea, unohtumaton, korvaamaton ja ainutlaatuinen kokemushan siitä sitten tulikin!

Muistan sen rekka-auton tuossa samassa paikassa, lastaamassa huolella harkitsemaamme omaisuutta kyytiin. "Vieläkö tämä? No tähän laatikkoon mahtuisi. Haetaanko Siwasta vielä pari kahvipakettia?" Sweet!!!

Tänään aamulla klo 07.20 paikalle pölähti hieman suurempi yksikkö. Merikonttimme Shanghaista oli saapunut perille! 126 laatikkoa, 36 kuutiota. Hyvänen aika!!! Mihin tämä kaikki mahtuu???



Alfa Moving toteutti muuttomme (alihankkijoina Kiinassa Trans Dragon ja Suomessa O.Jylhä Oy). kontin seuraamispalvelu oli mainio! Mökillä saunoessa kontti seilasi Intian edustalla, kohta jo Gibraltarilla. Suomeen kontti saapui 29.7. ja tullaus oli valmis muutamissa tunneissa, edes kontin sinettiä avaamatta.


Mutta, kaikenlaista ennätti tapahtua, ennen kuin tänne saakka päästiin.

Saavuimme Suomeen 24.6.2015. Taas pientä hässäkkää tullissa, kun Ompun mikrosirua, eli hänen henkilötunnustaan, niskassa sijaitsevaa "biopassia",  ei meinannut löytyä tullin laitteilla. "Sulla pitää olla oma laite, jos meidän laitteet eivät toimi, tai koira on pakko laittaa takaisin Kiinaan". Hitto. Kaksi kertaa olemme tulleet ja kaksi kertaa lähteneet ja aina on löytynyt. Keräsin jo sitä kuuluisaa raivoa, olisin kyllä huutanut kuin kiinalainen ja tarvittaessa vaikka kiinaksi, mutta yhtäkkiä kone piippasi. Aika epäystävällinen virkailija: "no, nyt se löysi jotain, mutta mahtaako olla oikea..." No, oli se. Ja koira, perhe ja jalat suomalaisessa maassa! Jos joskus tuon vielä koiran Suomeen, ostan oman lukulaitteen, prkl... aina saa pelätä!

Koska Suomessa oli vain satanut, satanut, satanut ja satanut, oli rikkakasvusto päässyt oikein oikeuksiinsa. 

Ensimmäinen viikko kotona kului kotipihaa ja sisätiloja kunnostaessa ja suomalaiseen elämään orientoituessa (Oltermanni, karjalanpiirakka, saaristolaisleipä, ruispala, Vaasan paahtoleipä, suomalainen maito...hohhoijaa...)

Kun paikat saatiin kuntoon, teimme pikavisiitin Pohjois-Karjalaan.


 Sieltä melkein suoraan Lounais-Suomeen, mökille.

Mökkimme maskotti, Country Bird (Kari Alonen), toivotti meidät tervetulleiksi kukkaseppele päässään ja kravatti kaulassa - sateenkaari vain puuttui ;)


Ja se ulkotakka! Ei haittaa vaikka sataa ja on kylmää...Hyvää lukemista, villasukat, kunnon roihu ja kylmä juoma!


Emme antaneet sateen haitata, vaan lasten toiveesta taas kerran rämmimme umpimetsään ja liukkaita kallioita melkein pystysuoraan ylös, Sikokallioille. Vuoren taas kerran valloittaneet serkukset.


 Leikin pirkkaa marttaa ja poimin mustikoita melkein piirakkaan riittävän määrän!
 

 Poltimme talvella kaatuneen  kuusen kantoa kolme vuorokautta putkeen...



Ja kun kanto oli palanut, jatkoimme tulia rannassa... Pyromaanit vauhdissa...

 Ennenvanhaan kuunneltiin c-kasetilta Eppuja, nyt kannonnokasta iPadilta valikoitua musaa.



Eero soitteli meille huuliharpulla WISS:n musiikinopen opettaman iltasoiton, joka pitää soittaa illalla klo 23, kuulemma.

 Minä tein vihtoja! No, tein ainakin yhden ja se oli melko hyvä, vaikka itse sanonkin. 
Eero-Vaari olisi ollut ylpeä!


Kävimme hieman risteilemässä, "tunti Tukholmassa" -tyyppisesti. Mutta kivaa oli!


 Vuoden 1991 maisemia - Lidingö ja ura barnflickana Bäckmannin perheessä!


Ja jottei totuus unohtuisi, loputtomia hommia mökillä! 

Toisaalta jatkuva sade alkoi ärsyttää ja tartuimme siis tuumasta toimeen "ylämökin kanssa"


 Hyvästi keltainen, oranssi ja ruskea pinkopahvi ja tervetuloa luotsimökin hirsiseinä ja laajennusosan lautaseinä!


 Tervetuloa purkeittain maalia, valkoista pintaa ja tilantuntua!

Loppusuoralla...tästähän tuli ihan beach house!


 Vähän vielä listoja paikoilleen ja, ja, ja...


Kesä on mennyt nopeasti, mutta säistä huolimatta on ollut ihanaa! Olemme sopeutuneet hyvin, tosin vielä ei oikein tajua, että emme lähdekään takaisin, vaan tämä jatkuu sinne läpi marraskuun, joulun ja kohti kevättä.  

Kontti pamahti pihaan klo 07.20 ja siitä asti on purettu ja laitettu asioita paikoilleen hulluna. Nyt jaksaminen loppui, puf vaan. Huomenna jatketaan!

Omaisuutemme kulki pidemmän matkan kuin me varmaan koskaan tulemme kulkemaan :) Toivottavasti oli hieno kokemus!